Tänään mulla on vapaapäivä ja olen nauttinut siitä suuresti kaikkine tunteineni. Heräsin ensimmäisen kerran 7.00 ja havaitsin kovaa kipua alavatsassani. Tunnistin kuitenkin kivun ohimeneväksi ja hyvillä mielin jatkoin unia, sillä olin todella unen tarpeessa. Edelliset kolme päivää töissä söivät energiatasojani enemmän kuin arvasinkaan, sillä unetkin jäivät vähälle öisin. Lojuin sängyssä mahdollisimman pitkään. Nautin vain olemisesta. Todellisuudessa olen itkenyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olen tuntenut iloa, vihaan, surua, kiitollisuutta ja kaikkea mahdollisia tunteita mitä ihminen voi kokea. Sisimmässäni olen kuitenkin jostakin syystä myös hieman helpottunut ja huojentunut, vaikka mahaa polttelee ja yläselkää raastaa. Rennietä menee kuin karkkeja konsanaan! That's my life!
Mulla on paljon unelmia. Välillä ahdistaa, että tilanteeni on tällainen, enkä pääse toteuttamaan itseäni ja unelmiani. Välillä mietin, että onko mun unelmat tehty toteutettaviksi. Saanko ikinä niin paljon rohkeutta ja terveyttä, että voisin haaveillakkaan paremmasta. Kun mietin menneitä vuosiani, olen ollut todella kauan ahdistunut. En ole ollut tyytyväinen elämääni, työhöni, jotta olisin voinut olla onnellinen. Tuntuu, että kaikki asiat on mennyt vähän pieleen ja elämä hukkaan. Niin karua ja negatiivista ajattelua kuin se onkaan, tunnen silti sisälläni niin.
Olen nyt käynyt reilu puoli vuotta psykoterapiassa vaikeiden vatsaoireden vuoksi. Terapiassa käymisen olen kokenut aika raskaaksi, sillä siellä on käsitelty niitä vaikeiksi kokemiani asioita ja tunteita. Terapiasta on kuinkin ollut paljon hyötyä minulle. Olen oppinut ymmärtämään paljon asioita itsestäni. Olen myös tajunnut kuinka paljon minulla on prosessoitavaa itseni kanssa. Asian ymmärtäminen on ollut tavallaan helpottavaa, mutta myös raskasta tajuta, kuinka tunnelukkoinen voi ihminen olla. Olen myös ymmärtänyt kuinka paljon sisäinen maailmani on rajoittanut minua menneisyydessäni. Kuinka itsetuntoni on heikko, vaikka se ei ulospäin näkyisikään. Kuinka ihminen voi kätkeä kaikkea kuoren alle ja vaikuttaa hyvin voivalta. Niin mä olen elänyt siihen asti kunnes oli pakko alkaa avautumaan ja puhumaan omista todellisista tuntemuksista ääneen. Prosessi on vielä pahasti kesken. Tunnen edelleen välillä itseinhoa katsoessani itseäni peilistä ja ajatellessani elämääni, vaikka tiedän, että niin ei tarvitse tuntea ja itseä tulisi myös rakastaa. Minun on välillä vaikea ymmärtää, että joku ihminen voi välittää musta. Epäilen paljon läheisten ihmisen tunnesiteitä mua kohtaan. koen monesti, että en vain ole tärkeä. Viimeaikoina olen alkanut kyseenalaistamaan onko se kuitenkin vain sisäinen tuntemukseni, joka korostaa yksinäisyyden tunnetta mitä useasti koen.
Mun elämä on mennyt päällisin puolin tosi hyvin. Peruskoulun jälkeen kävin lukion, jonka jälkeen pääsin suoraan ammattikorkeaan opiskelemaan. Valmistuin määräajassa, sillä en ole ikinä ollut sitä tyyppiä, että jättäisin mitään käytännön asioita roikkumaan. Valmistumisen jälkeen alle puolessa vuodessa sain työpaikan, jossa olen edelleenkin töissä. Ulkopuolisen silmin mun elämässä on kaikki hyvin. Olen kuitenkin miettinyt asioita toiselta kannalta. Olen saanut suhteellisen tiukan kasvatuksen ja elänyt koko lapuuteni tietynlaisissa raameissa, jossa oikean ja väärän kokemukset ovat olleet voimakkaasti läsnä. Sosiaaliset taitoni eivät mielestäni ole olleet kovin hyvät ja olenkin joutunut niitä työstämään viimevuosina enemmän ja vähemmän tuloksekkaasti. En kuitenkaan koe olevani sosiaalisesti kovinkaan lahjakas ja koen sen tietyissä tilanteissa edelleen haasteena. Tuntuu, että olen saanut käytännön asiat aika helpolla kuten koulupaikat sekä työn. Kaikki muu onkin mennyt sitten omaa rataa ja välivuosi jossakin vaiheessa olisi voinut olla kasvattava myös minulle.
Mutta onneksi elämäni ei ole aivan mennyttä. On tärkeää, että olen oivaltanut sairauteni kautta asioita ja päässyt vihdoinkin työstämään niitä ammattilaisen kanssa. Vaikka käytännön asiat ovatkin tulleet helpolla, koen, että elämäni ei ole koskaan ollut helppoa. Kaikki on ollut vaikeaa lapsuudesta lähtien. On ollut erittäin rankkaa kasvaa ahdistuksen tunteen kanssa, jonka myötä olen kokenut turvattomuutta, vaikka puitteet parempaan oli olemassa. Herkkänä lapsena olen kokenut asiat omalla tavallani ja isovanhempien menettäminen todella nuorena traumatisoi minua, sillä en kyennyt käsittelemään asioita tarpeeksi, eikä tarpeitani ehkä huomattu. Kuitenkaan en osaa olla katkera läheisilleni enkä vanhemmilleni - he tekivät varmasti siinä tilanteessa parhaansa!
Toivon vain, että voisin joskus olla onnellinen. Saisin käsiteltyä asioita tarpeeksi, jotta voisin tuntea vapautuneisuutta mielessäni. Suurin haaveeni on tämän ohella, että saisin kehoni oireettomaksi. Voisin olla kaikin puolin tyytyväinen ja uskoisin, että oireettoman elämän kautta osaisinkin arvostaa pieniä perusasioita ja terveyttä enemmän kuin kukaan koskaan osaa kuvitellakkaan. Tällä hetkellä en välitä turhista pienistä asioista, sillä joudun käsittelemään jotakin paljon suurempaa. Tavallaan kaiken tämän keskellä olen helpottunut ja huojentunut, niinkuin kirjoituksen alussa mainitsin. Jos tästä kaikesta fyysisestä selviydyn ja kykenen käsittelemään asioita ja tunnelukkoja sisälläni, tulen vielä vahvaksi! Toivon myös, että kykenen joskus rakastamaan itseäni enemmän ja pääsen itseinhosta eteenpäin!
<3
Kommentit
Lähetä kommentti