Ahdistus

Elin tänään jälleen yhden elämäni raskaimmista päivistä. Heräsin yöllä 00:30 kovaan pistävään mahan poltteeseen. Nousin ylös, söin gluteenittoman sämpylän ja nielin muutaman rennien. Jossakin vaiheessa sain unen päästä kiinni ja havahduin hereille 6:00, vaikka herätyskelloni olisi soinut vasta 45 minuutin päästä. Vihdoin kellon soituani olin umpiväsynyt. Vaivoin pääsin sängystä ylös, tein aamupalan ja lähdin töihin. Unen pöppörössä aloin tehdä töitäni, ajatukseni eivät kulkeneet selkeästi. Yhdeksältä aloin varsinaisesti toiminaan. Hieroin asiakkaan ja sen jälkeen ajelin tunniksi kotikäynnille, jonka jälkeen pääsin syömään. Kello oli vain reilu 11 ja tuntui, että unet olisivat paikallaan. Söin lounaan ja puristelin mahaani, jotta kivun tunne ei olisi niin epämiellyttävän pisteliäs. Jatkoin töihini 12:ksi. Hieroin jälleen kerran asiakkaan, tein useamman kotikäynnin, kunnes vihdoin päivä päättyi. Helpottuneena tulin kotiin. Tunsin hetken tyytyväisyyttä, koska päivä oli vihdoin päättynyt töiden osalta. 

Pian ahdistus kuitenkin palasi. Olin kotona mahan poltteen kanssa. Niinkuin monesti ennenkin, polte voimitui vaan iltaa kohden. Oloni ollessa erittäin väsynyt alkoi elämä jälleen kerran kaatua niskaan - romahdin! Pahinta on epätoivo ja toivottomuus. Viime lääkäri käynnillä lääkäri totesi, että valitettavasti nyt ei oikein voida auttaa. Tuntuu jotenkin uskomattomalta ja erittäin toivottomalta. Varsinkin tällaisina päivinä, kun on väsynyt. Maha ei anna hetken rauhaa, ahdistaa, eikä kykene edes nukkumaan! Itkettää, itkettää ja itkettää. Olen yksin. Sanaton!

Päivä on muutenkin ahdistava. Räntää on tullut kokopäivän vaakana taivaalta! Aura-autot jyrräävät talojen pihoja ja ilma on harmaa. Elämä näyttää parhaat puolensa ja jokin sisällä huutaa, että luovuta! En tiedä edes mitä se tarkoittaa, sillä miten voisin luovuttaa. Jättäisinkö vaan aamulla nousematta, syömättä ja pukematta... mitä sitten! Olen vain väsynyt. Siksi, että en ole nukkunut. Siksi, että tätä on jatkunut luvattoman pitkään. Siksi, että missään ei näy toivon hiventä. Siksi, että tajuan, että kukaan ei oikeasti tiedä miltä minusta tuntuu. Mitä joudun käymään läpi. Minkä kanssa elän 24/7. Olen kuitenkin erittäin kiitollinen kaikesta tuesta mitä saan ja olen saanut.

Tekisi mieli avautua oikein kunnolla. Tekisi mieli kirjoittaa rehellisesti kaikki mitä ajattelen. En kuitenkaan siihen pysty. Se tekisi erittäin hyvää ja saattaisi hetkeksi pudottaa ison tiiliskiven rinnastani. Että saisin kaiken paskan ulos sisältäni. Tämä on ihan uskomattomatonta, käsittämätöntä, miten ihminen voikaan elää näin. Miten kivut eivät 2,5 vuodessa helpota. Kyllähän tähän pieni ihmisen väsyy.

Pahinta on edelleenkin toivottomuus. Se, että istun yksin asunnossani ja itken, enkä usko siihen, että tämä helpottaa. Mahassani on pistävä polte, joka on jatkunut yhtäjaksoisesti kohta 12 tuntia. Ja pitäisi jaksaa elääkkin. Rentoutua ja palautua työpäivästä ja nauttia elämästä. Elämäni on selviytymistä. Se on selviytymistä päivästä toiseen. Ja se ei ole hyvä merkki! Toisinaan odotan, että pääsen täältä vain pois! En jaksa tuntea kipua enkä jaksaisi kärsiä! En jaksaisi tuntea pahaa oloa avautumisesta enkä katua itkua ja sanoja mitä asiasta avaudun. Menetin jo hyvän fyysisen olotilan. Menetin liikunnan. Kohta olen menettänyt kaikki ystävät, sillä en jaksa kulkea. En jaksa miettiä, mitä tein väärin, että polttaa. Mitä väärää söin, että polttaa. Koska en tehnyt mitään väärää ja miten voisin syödä mitään väärää, kun en syö juuri mitään. Tältä erää - Aamen!

Far away in Storforsen.