Hupsista miten aika onkaan hurahtanut niin nopeaa. Mieli on käynyt omaa myllerrystä useamman kuukauden ja kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Synnytys lähestyy jo kovaa vauhtia ja yritän jarruttaa viikkojen etenemistä, että mieli kerkeäisi mukaan. Synnytys jännityksestä huolimatta olen onnellinen, että minusta tulee vihdoin äiti. Sen haaveen takana on lukematon määrä epävarmuutta, toivottomuutta, uskon puutetta äitiyden mahdollisuuteen. Kohta ei tarvitse herätä enää pettyneenä synnytysunesta tyhjin käsin.
Raskausaika on mennyt alun pahoinvoinnin jälkeen suhteellisen hyvin. Iskias vaivat ja liitoskivut ovat olleet pieni murhe väsymyksen ja äidiksi kasvamisen kipuilun rinnalla. 33-vuotta elämää takana ilman vastuuta toisista ihmisistä. Koukuttava hiljaisuus töiden jälkeen kodissani. Ihanat lomamatkat ystävien ja kumppanin kanssa ilman huolta kenestäkään muusta. Nyt se kaikki on muuttumassa ja jännittää. Nyt jo huoli pikkuisesta ja kova mietintä miten me pärjätään. Minkälainen äiti minusta tulee ja miten osaan elää pakahtumatta huoleen.
Synnytyspelko alkoi varmaan jo 5-vuotiaana. Nuorena olin varma, että vaikka lapsia haluaisin, en selviäisi synnytyksestä. Hetkittäin tulee kauhun tunteita edelleen, mutta tieto on rauhoittanut paljon mieltä. Yksityinen synnytysvalmennus loi uskoa ja välillä huomaan odottavani synnytystä jo kovasti. Halu ja uteliaisuus nähdä aktiivinen pieni möngertäjä kasvaa päivä päivältä. Kuka hän on ja miltä hän näyttää.
Olen viimeaikoina paljon miettinyt parisuhdetta. Olen miettinyt miksi mieheni tuntuu välillä vieraalta, vaikka vasta viime viikolla olin maailman onnellisin siitä, että olen hänet tavannut. Vuodatin keskustelupalstalla tuntemattomalle ihmiselle kuinka me tavattiin ja kuinka ainutlaatuista kaikki on ollut. Kuinka kaikki on mennyt helposti, toisin kuin edellisessä suhteessa, jossa tiiliskivet roikkuivat meissä.
Ja nyt aamuyön pikkutunteina huomasin, että tämä on juuri sitä äidiksi kasvamista, kipuiluksikin kutsuttua. Parisuhde on muuttumassa, ei tosin huonommaksi vaan erilaiseksi. Seuraavat kuukaudet silmämme ovat tiiviisti kiinni pienessä tuhisijassa, joka tuntuu välillä tosi konkreettiselta ja välillä edelleen kaukana siintävältä unelmalta. Ei mieheni ole yhtään sen etäisempi kuin viime viikollakaan. Mun mieli tekee tehtävänsä ja onneksi parisuhteen keskusteluyhteys toimii ja paranee päivä päivältä.
Kommentit
Lähetä kommentti